Bussylla ei nyt enää ollut kykyä puolustautua. Hän kokosi kaikki voimansa, käyttäen sitä kättänsä ja sitä jalkaansa, joita vielä saattoi liikutella ja syöksähti alas. Mutta maahan päästyään liukahti hänen jalkansa erääseen kiveen, sillä hänen kenkäinsä pohjat olivat käyneet liukkaiksi verestä, ja hän horjahti aidakkeen terävien rautapiikkien päälle. Muutamat niistä tunkeutuivat kiinni vaatteisiin, ja hän jäi siihen riipuksiin.
Silloin hän ajatteli ainoata elossaolevaa ystäväänsä ja huusi: Saint-Luc! Saint-Luc! Tännepäin! Aah! Vai te siellä olette, herra Bussy? — vastasi muuan henkilö, joka oli piileskellyt eräässä läheisessä puuryhmässä.
Bussya värisytti, sillä ääni ei ollut Saint-Luc'in.
— Saint-Luc! — huusi hän toistamiseen. — Tule! Elä pelkää mitään Dianan vuoksi. Minä olen surmannut Monsoreaun.
Hän toivoi Saint-Luc'in olevan siinä lähistöllä ja tulevan tiedon saatuaan avuksi.
— Ahaa! Onko Monsoreau surmattu? — kysyi eräs toinen ääni.
— On.
Bussy näki kahden naamioidun henkilön tulevan esiin puuryhmästä.
— Jumalan nimessä, — hyvät ystävät, — huusi hän, — auttakaa ylimystä, joka vielä on pelastettavissa, jos te tahdotte antaa hänelle apuanne!
— Mitä päätätte, armollinen herra? — kuiskasi toinen.