— Olisivatkohan he hänet surmanneet, — arveli kuningas. — Mutta siinä tapauksessa he saavat, kautta jumalan, maksaa minun narrini yhtä kalliisti kuin olisi hän aatelismies.
— Olette oikeassa, sire, — sanoi Crillon. — Hän on todellakin ylimys mitä urhoollisin.
Chicot ei kuninkaan huutoihin vastannut, sillä hän oli parhaallaan koputtelemassa Mayennea. Ja se työ oli hänestä niin hauskaa, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Mutta kun herttua oli päässyt menemään aukosta eikä Chicotin huomio enää ollut kiintynyt mihinkään erikoiseen, kuuli hän huudot ja tunsi Henrikin äänestä.
Gorenflot oli sillävälin ollut pelästyksestä puolikuolleena. Niin typerä kuin muuten olikin, käsitti hän kuitenkin, mikä häntä odotti.
— Hyvä herra Chicot, — änkytti hän, pidellen käsillään vatsaansa, — onko mahdollista, että te luovutatte minut vastustajilleni, minut, oman ystävänne Gorenflotin?
— Senkin retale! — sanoi Chicot. Gorenflot alkoi ulvoa.
— Minä, joka olen syönyt niin mainioita päivällisiä teidän seurassanne! — huusi hän nyyhkyttäen. — Minä, joka join niin hyvällä halulla, että te aina kutsuitte minua sienien kuninkaaksi! Minä, joka niin paljo pidin Runsaudensarvessa tilaamistanne lihotetuista kanoista, etten koskaan jättänyt niistä syömättä edes luita!
Tämä luetteleminen tuntui Chicotista niin ylenmäärin ylevältä, että se liikutti häntä täydelliseen anteeksiantoon asti.
— Kaikkivaltias jumala! Siinä ne nyt ovat, — kirkui Gorenflot. — Tuossa ne tulevat! Minä olen kuoleman oma. Voi hyvä, armollinen herra Chicot, auttakaa minua!