D'Epernon oli toivonut voivansa huomaamatta hiipiä makuuhuoneeseen, mutta havaittuaan, ettei päässyt häntä odottavasta läksytyksestä, pysähtyi hän nolostuneena kynnykselle.
— Ääh! Vai siinä sinä viimeinkin olet, onneton! — huusi Henrik. — Tulehan katsomaan ystäviäsi: he ovat ymmärtäväisiä. He ovat oivaltaneet huomispäivän tärkeyden. Mutta sinä, onneton, sen sijaan että olisit rukoillut, niinkuin he ovat tehneet, ja nukkunut, kuten he nyt tekevät, juoksentelet ympäri kaikenmoisilla seikkailuretkillä! Kylläpä sinä olet kalpea! Mahdatpa sinä huomenna olla kaunis olio, kun jo tänä iltana näytät tuollaiselta!
— Kas niin, — jatkoi Henrik, — paneudu vain heti maata, sen minä käsken, ja nuku sitten. Luuletko saavasi unta?
— Minäkö? — huudahti d'Epernon, kuin olisi häntä tuo kysymys syvästi haavoittanut.
— Minä kysyn, voitko sinä nukkua? Tiedätkö, että teidän on päivän sarastaessa taisteltava ja että päivä tähän vuodenaikaan nousee kello neljä? Kello on nyt kaksi. Sinulla siis on parahiksi kaksi tuntia lepäämisaikaa.
— Kaksi tuntia, kun ne hyvin käytetään, riittävät jo paljoon.
— Luuletko siis voivasi nukkua?
— Aivan rauhallisesti, sire.
— Mutta minäpä en sitä luule, minä.
— Mistä syystä, sire?