— Jääkää hyvästi, ystäväni! — mutisi hän. — Hyvästi, hyvät ystävät!
Chicot kääntyi poispäin. Hänenkään sydämensä ei ollut kivestä. Mutta kohta taas, melkein kuin vasten tahtoaan, katsahti hän jälleen noihin nuoriin miehiin. Henrik kumartui ja suuteli heitä kaikkia otsalle.
Yksi vaivainen vahakynttilä valaisi huonetta, levittäen heikkoa, surumielistä valoa. Chicot ei ollut taikauskoinen, mutta hänestä kuitenkin tuntui siltä, että se oli viimeinen hyvästijättö, ja että nuo nuorukaiset lepäävät kuin kuolinvuoteillaan.
Tuskin olivat kuningas ja Chicot poistuneet, kun d'Epernon jo avasi silmänsä katsoakseen, olivatko he menneet tiehensä. Nuori mies hyppäsi sängystään ja alkoi, mikäli voi, puhdistaa vaatteitaan ja kenkiään verestä.
— Minulla ei koskaan, — mutisi hän, — olisi ollut riittävästi verta suonissani tuota miestä varten, joka sitä niin paljon tänä yönä vuodatti.
Sitten hän meni jälleen sänkyynsä.
Henrik oli sillävälin vienyt Chicotin huoneeseensa ja avannut erään pitkulaisen, silkillä vuoratun ebenholtsilaatikon.
— Katso, — sanoi hän.
— Näen siinä olevan miekkoja, — vastasi Chicot.
— Niin, miekkoja, jotka pyhä isämme paavi itse on siunannut. Minulle on maksanut sievosen summan tämän laatikon kulettaminen Rooman ja Parisin välillä. Mutta niinpä olenkin saanut miekat.