— Sire, — vastasi Quélus, — kenties me menetämme henkemme, mutta kunnia tulee pelastetuksi.
— Hyvät herrat, — jatkoi kuningas, — minä tahdon nyt antaa teille erään neuvon: ei mitään väärinymmärrettyä urhokkuutta! Te ette hanki minulle oikeutta siten että kaadutte, vaan surmaamalla vihollisenne.
— Ooh, mitä minuun tulee, — huudahti d'Epernon, — niin en aio säästää vastustajaani.
— Minä, — sanoi Quélus, — en mene vastuuseen mistään, mutta minä teen voitavani.
Kuningas pani kätensä rinnoilleen. Kenties vapisi tuo käsi, ehkä löi sydän rajusti. Mutta kuninkaan silmä oli kuiva, hänen katseensa ylpeä, hän oli kuningas, joka lähetti sotilaitaan taisteluun ja ystäviään kuolemaan.
Ylimykset olivat nyt valmiit. Heidän oli nyt vain sanottava hyvästit hallitsijalleen.
Quélus kumarsi ja suuteli kuninkaan kättä, muut tekivät samaten. D'Epernon polvistui ja virkkoi: Sire, siunaa minun miekkaani.
— Ei, d'Epernon, — vastasi kuningas, — antakaa miekkanne palvelijoillenne. Minä annan teille paremmat miekat kuin mitä teidän omanne ovat. Mene hakemaan ne, Chicot.
— En, poikani, — vastasi gascognelainen. — Jätä se tehtävä kaartisi kapteenille. Minä en ole muuta kuin narri, vieläpä pakana, ja jumalan siunaus saattaisi muuttua noituudeksi, jos ystäväni paholainen näkisi sellaisia minun käsissäni.
— Mitä miekkoja nuo ovat, sire? — kysyi Quélus, huomatessaan erään upseerin tuoman laatikon.