— Totta se on, sire, — vastasi herttua, — sillä kuningashan on aina kuningas.
— Mutta nytpäs juuri, — virkkoi Henrik, — pälkähti päähäni taas uusi aate! Kummallista, että juuri näinä aikoina osun keksimään paljokin sellaisia!
— Millainen aate, veljeni? — kysyi herttua, käyden levottomaksi syystä ettei hän vielä oikein osannut uskoa todeksi nimittämistään liigan johtajaksi.
— Aatteleppas, että Guise serkkumme luultavasti on otaksunut tulevansa siihen nimitetyksi! Hän varmastikin liigan päällikkyyttä haluaa.
— Hänkö päällikkyyttä, sire?
— Tietysti. Hän tietenkin on ajatellut asiaa oman etunsa kannalta. Sinä kaiketikin sanot häntä auttaneesi. Vaan pidäppä varasi, Frans! Sitä miestä ei niin hevin kynitä!
— Ooh, sire!…
— Lyönpä vetoa, Frans, siitä että sillä miehellä on itsekkään kunnianhimoisia aikeita. Hän tuntee minut kutakuinkin välinpitämättömäksi.
— Tuntee kyllä, mutta samalla hetkellä, jolloin sinä hänelle tahtosi ilmaiset, hän on valmis taipumaan.
— Tahi on olevinansa. Niinkuin jo sanoin: pidä varasi! Guise serkullani on pitkälle ulottuva käsivarsi. Tekisippä mieleni sanoa, että hänen molemmat kätensä ovat pitkät ja ettei kukaan muu koko valtakunnassa, ei kuningaskaan, kykene ojentamaan kättään niin kauvaksi kuin hän, sillä hän voi kurottaa toisella kädellään Espanjaan, toisella Englantiin.