Saint-Luc'in sanat muistuttivat kuninkaan mieleen sen palveluksen, jonka Anjoun herttua oli väittänyt hänelle tehneensä. Hänen katseensa sattui herttuan katseeseen, eikä siinä enää ollut mitään epäilystä, sillä Frans vahvisti myöntävällä päännyökäytyksellä Henrikin otaksuman.
— Tiedättekö, sire, mitä nyt tullaan sanomaan? — puheli Saint-Luc. — Niin, ihmiset sanovat, että jos teidän ystävänne pääsevät voitolle, niin tapahtuu se siitä syystä, että te olitte surmauttanut Bussyn.
— Kuka niin on sanova? — kysyi kuningas.
— Saamari, kaikki ihmiset, sire, — huomautti Crillon, sekaantuen vasten tavallisuuttaan keskusteluun.
— Ei, hyvä herra, — vastasi kuningas, ollen levoton sen johdosta, että Crillon, joka lähinnä Bussya oli urhoollisin mies hänen valtakunnassaan, oli nuo sanat sanonut, — sellaista ei tulla sanomaan, sillä teidän on ilmoitettava minulle murhaajan nimi.
Saint-Luc huomasi nyt kolmannen henkilön varjon. Se oli Anjoun herttua, joka oli tullut paria askelta lähemmäksi ja jonka hän nyt tunsi.
— Kyllä, sire, — sanoi hän ja nousi ylös polvistuvasta asennostaan, — minä sanon hänen nimensä. Sillä minä tahdon mihin hintaan hyvänsä pestä teidän majesteettinne puhtaaksi epäilyksestä, että niin inhottava teko olisi tehty teidän toimestanne.
No sano sitten, — käski kuningas. Herttua seisoi paikallaan ja odotti rauhallisena. Hänen takanaan seisova Crillon silmäili häntä, pudistellen tarkoituksellisesti päätään.
— Sire, jatkoi edelleen Saint-Luc, — viime yönä oli Bussy houkuteltu satimeen. Hänen käydessään tervehtimässä naista, jota hän rakasti ja joka häntä rakasti, palaa mies, jolle muuan roisto oli ilmoittanut kohtauksesta, mukanaan joukko murhaajia, jotka sijoitettiin pihalle, puutarhaan, rapuille ja kaikkialle.
Elleivät kuninkaan huoneen ikkunat, kuten jo olemme maininneet, olisi olleet tiheitten uudinten peitossa, olisi voitu nähdä, miten herttua, itsensähillitsemiskyvystään huolimatta, kalpeni nuo sanat kuullessaan.