— Aah! — huusi kuningas, alkaen ymmärtää, kenestä oli kysymys, ja hänen kasvoiltaan näkyi, ellei juuri ilon, niin ainakin toivon välähdys.
— Kostakaa Bussyn puolesta! — huudahti nyt Saint-Luc.
— Bussyn puolesta? — toisti kuningas ja pani erityisen painon joka tavulle.
— Niin, sire, Bussyn puolesta, jonka viime yönä kaksikymmentä murhamiestä on lävistänyt. Heitä tarvitsikin olla paljo, sillä hän yksinään oli surmannut niistä neljätoista.
— Onko Bussy kuollut?
— On, sire, hän on kuollut.
— Siinä tapauksessa hän ei tänä päivänä ota osaa kaksintaisteluun! — huudahti tahtomattaan Henrik, joka yhä eli tuon ainoan ajatuksensa vallassa.
— Saint-Luc heitti kuninkaaseen silmäyksen, jota tämä ei voinut kestää. Hän kääntyi poispäin ja huomasi Crillonin, joka siinä seisoen odotteli lähempiä määräyksiä. Henrik antoi hänelle merkin saattaa Anjoun herttua sisälle.
— Ei, sire, jatkoi nyt ankaralla äänellä Saint-Luc, — Bussy ei ole taistellut tänään: juuri siitä syystä minä tulen rukoilemaan, en kostoa, tein väärin sanoessani niin teidän majesteetillenne, vaan oikeutta. Sillä minä rakastan kuningastani ja ennen kaikkea kuninkaani kunniaa, niin että Bussyn murhalla on tehty teidän majesteetillenne mielestäni huono palvelus.
Anjoun herttua seisoi nyt ovella kalpeana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Polvillaan oleva Saint-Luc ei häntä huomannut.