— Käy sisään, Saint-Luc, — sanoi hän. — Käy sisään. Mistä on kysymys? Mitä sinulle on tapahtunut. Ovatko he kuolleet?
Kalpeana ja verissään syöksähti Saint-Luc kuninkaan huoneeseen.
— Sire sire! — huusi hän ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin. — Kostoa! Minä rukoilen teitä, sire!
— Saint-Luc parka, — sanoi kuningas, — mitä sitten on tapahtunut ja mikä saattaa sinut tuollaiseen epätoivoon?
— Sire, teidän jaloin alamaisenne, teidän urhoollisin soturinne…
— Mitä! — murahti Crillon, joka otaksui olevansa tuohon viimeiseen arvonimeen yksinoikeutettu.
— … on viime yönä murhattu, kavalasti murhattu, — jatkoi Saint-Luc.
Yksi ainoa ajatus sydämessään rauhoittui kuningas heti. Ei siis lainkaan ollut kysymys hänen neljästä ystävästään, koskapa hän aamulla oli nähnyt ne kaikki yhdessä.
— Viime yönäkö murhattu? — kysyi kuningas. — Kenestä sinä sitten puhut, Saint-Luc.
— Sire, minä tiedän hyvin, että te ette rakastanut häntä, — puhui Saint-Luc. — Mutta hän oli uskollinen, ja minä vannon, että hän, jos niin olisi vaadittu, olisi antanut henkensä teidän majesteettinne puolesta. Muutoin hän ei olisi ollut ystäväni.