Syyskuu oli nyt tullut. Tähän aikaan sai Chicot, joka ei koskaan jättänyt herraansa ja joka olisi lohdutellut Henrikkiä, jos tämä yleensä olisi ollut lohdutettavissa, seuraavan kirjeen Beaunen luostarista. Sen oli kirjoittanut muuan pappi ja oli sen sisältö tällainen:
'Paras herra Chicot!
Ilma on seuduillamme lämmin ja viininkorjuu lupaa tänä vuonna hyvää. Kerrotaan, että kuningas, hallitsijamme, jonka hengen minä kaiken todennäköisyyden mukaan olen pelastanut, alinomaa on suruissaan. Mutta tuokaa hänet tänne meidän luostariimme, paras herra Chicot, niin me houkuttelemme hänet maistamaan muuatta 1550-luvulta asti säilynyttä viiniä, jota olen löytänyt viinikellaristani ja joka on niin mainiota, että se saa ihmisen unohtamaan suurimmatkin surunsa. Tämä viini on ehdottomasti tekevä hänelle hyvää, sillä minä olen jumalallisista kirjoista lukenut sanat, että hyvä viini huojentaa ihmisten sydämet. Se kuuluu varsin sointuisalla latinankielellä. Saatte sen itsekin lukea. Paras herra Chicot, tulkaa siis tänne kuninkaan, herra d'Epernonin ja herra Saint-Luc'in kera, ja te saatte nähdä, että me kaikki silloin hieman pullistumme.
Korkea-arvoinen priori Gorenflot, joka kutsuu itseään teidän nöyrimmäksi palvelijakseen ja ystäväkseen.
P.S. Sanokaa kuninkaalle, ettei minulla vielä ole ollut aikaa rukoilla hänen ystäviensä sielujen puolesta, kuten hän on käskenyt. Ne suuret puuhat, jotka virkaanasettamisestani ovat minulle aiheutuneet, ovat siihen olleet syinä. Mutta heti viininkorjuun jälkeen olen heitä muistava.'
— Amen! — sanoi Chicot. — Riivatturaukat tulevat siis kerrankin saamaan oikein tenhovia esirukouksia Herramme edessä!