— Mitä! — huomautti Chicot. — Aiotko uskaltaa kuljeksia pääkaupunkisi kaduilla tänä iltana, Henrik?
— Tietystikin.
— Mutta varo tapaturmia, Henrik.
— Ooh, ole huoletta! Kyllä minä varustan riittävästi vartijoita. Ja voithan sinä sitäpaitsi tulla minun mukaani.
— Mitäs nyt? Sinä pidät minua hugenottina, poikani. Ei, kiitos. Minä olen hyvä katolilainen, minä, ja varsin mielelläni kirjoittaudun liigaan ja vaikkapa kymmenen kertaa, jos niin tarvitaan.
Herttuoiden ääntä ei enää kuulunut. Keskustelu oli lopussa.
— Vielä yksi sana, — virkkoi kuningas, pidättäen Chicotin, joka aikoi mennä tiehensä, — mitä sinä tästä kaikesta ajattelet?
— Minä ajattelen, ettei kukaan teidän edeltäjistänne tuntenut onnettomuuttaan. Teillä, herra Henrik, on siis heihin nähden suuri etu. Sillä, saakeli soikoon, tunnettehan te veljenne, vai kuinka, sire?
— Tunnen, — vastasi Henrik. — Sen tulee hän, kautta jumalan, ennen pitkää saamaan kokea?
5.