Kun he olivat hetken aikaa kirkossa viipyneet ja katselleet sen seinämaalauksia, sanoi Bussy: nyt olen nähnyt tarpeeksi, lähdetään pois!
— Olkaa vielä kärsivällinen! Iltahartaushan juuri päättyy, ja jos poistumme heti, häiritsemme vakavia uskovaisia.
Remy piteli Bussya käsivarresta.
— Katsokaahan, nyt alkavat kaikki poistua, ja me teemme samoin.
— Bussy läheni ovea huomattavan välinpitämättömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena.
— Mitä, ettekö te aio ottaakaan vihkivettä? Mitä te nyt ajattelette, armollinen herra?
Koneellisesti lähestyi Bussy vihkivesiastiaa.
Remy käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja antoi merkin eräälle naiselle, joka heti kiiruhti samalle suunnalle kuin Bussykin. Samana hetkenä, jolloin Bussy ojensi kätensä vihkivesiastiaan, ojentui sinne toinenkin käsi, tosin kutakuinkin suuri ja punottava, mutta naisen käsi joka tapauksessa, ja tuo käsi kostutti Bussyn sormia vihkivedellä. Bussyn katse siirtyi punertavasta kädestä käden haltijan kasvoihin. Mutta ne nähtyään hän kalpeni ja astui pari askelta takaperin, sillä hän oli tuntenut Gertrudin kasvot, vaikka ne osaksi olivatkin mustan hunnun peitossa.
Bussy seisoi siinä käsi ojennettuna, ajattelemattakaan tehdä ristinmerkkiä. Gertrud tervehti ja kiiruhti hänen ohitseen. Parin askeleen päässä Gertrudin toisella puolella, tämän raivotessa voimakkain käsivarsin tietään ihmisjoukon läpi, meni muuan mustaan silkkiviittaan huolellisesti kääriintynyt nainen, jonka solakan kaunis, nuoruuttaan uhkuva vartalo ja siro jalka panivat Bussyn ajattelemaan, ettei koko maailmassa voinut olla muuta kuin yksi ainoa sellainen olento.
Remyn ei tarvinnut virkkaa mitään. Hän vain katsahti merkitsevästi Bussyyn. Ja nyt Bussy ymmärsi, mitä varten nuori lääkäri oli vienyt hänet Sainte Marie l'Egyptiennen kirkkoon.