Bussy ja Remy riensivät tuon nuoren, solakkavartaloisen olennon jälkeen.
Gertrud, joka kulki toisten edellä, poikkesi Montmartren kadulta eräälle umpikujalle, jonka toisessa päässä näkyi iso portti.
Bussy epäili hetken, mennäkö eteenpäin vaiko ei mennä.
— No, kreivi, — virkkoi Remy, — täytyykö minun nyt polkea teidän kantapäillenne?'
— Bussy jatkoi kulkuaan. Gertrud otti esiin avaimen, avasi portin ja antoi emäntänsä mennä siitä ensin sisälle, minkä tämä taakseen katsahtamatta tekikin. Remy kuiskasi pari sanaa kamarineidolle, joka nyt siirtyi hiukan takaperin ja päästi Bussyn sisälle. Sitten tohtori ja Gertrudkin pujahtivat portista, ja Gertrud väänsi hiljaa portin lukkoon.
Kello oli puoli kahdeksan illalla. Ilta oli toukokuun ensimäisten päiväin iltoja.
Bussy katsahti ympärilleen ja huomasi tulleensa korkeitten muurien ympäröimään puutarhaan. Jasmineista ja sireneistä muodostaneessa lehtimajassa istui Diana, pää alas vaipuneena ja kädet polvilla, ja poimi kuin tietämättään muutaman kukkasen ja repi sen terälehdet irti. Tuuli ne vei mukanaan. Samassa aikoi läheisestä kastanjapuusta kuulua satakielen surunvoittoisia säveleitä.
Bussy meni yksin Monsoreaun kreivittären luo, sillä Remy ja Gertrud olivat jääneet kauvemmaksi. Hän tuli lähemmäksi. Diana kohotti päätään.
— Herra kreivi, — lausui hän väräjävin äänin, — kerskaileminen olisi meille arvotonta. Se että te äsken kohtasitte minut kirkossa ei ollut sattuma.
— Ei, hyvä rouva, — vastasi Bussy. — Remy oli vienyt minut kävelemään sanomatta lainkaan, mitä varten, ja minä vannon, etten tiennyt mitään…