— Te ette käsittänyt minun sanojeni tarkoitusta, herra kreivi, — keskeytti Diana surullisena. — Tiedän, että herra Remy on vienyt teidät kirkkoon. Ehkäpä hänen on täytynyt pakottaa teitä siihen?
— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, — sitä hänen ei tarvinnut tehdä… Minä en tiennyt, kenen saisin siellä nähdä.
— Se oli kova sana, herra kreivi, — kuiskasi Diana päätään pudistellen ja luoden Bussyyn kyyneleisen katseensa. — Tahdotteko saada minut käsittämään, että ette lainkaan olisi lähtenyt Remyn mukaan, jos olisitte hänen tarkoituksensa tuntenut?
— Voi, hyvä rouva!
— Se on luonnollista, se on oikeudenmukaista, hyvä herra. Olette tehnyt minulle arvaamattoman suuren palveluksen, enkä minä ole teitä siitä vielä edes kiittänyt. Antakaa minulle anteeksi ja ottakaa vastaan minun kiitokseni.
— Rouva kreivitär!…
Bussy pidättäytyi. Hän oli niin pois suunniltaan, ettei jaksanut ajatella eikä puhua.
— Mutta minä olen tahtonut teille osottaa, — jatkoi Diana yhä enenevällä lämmöllä, — että en ole kiittämätön enkä muistamaton. Minä itse olen pyytänyt Remytä järjestämään tämän keskustelun teidän kanssanne. Minä olen tätä kohtausta ehdottanut. Antakaa minulle anteeksi, jos olen pahoittanut mielenne.
— Voi, hyvä rouva, — huoahti Bussy, — minkävuoksi puhutte noin?
— Minä tiedän, — jatkoi Diana, joka tällä kertaa oli voimakkaampi, sillä hän oli jo kauvan aikaa valmistautunut tähän kohtaukseen, — tiedän kuinka vaikeata teille on ollut minun tehtäväni täyttäminen. Minä tiedän teidän tunnollisuutenne. Minä teidät tunnen ja osaan antaa teille oikean arvonne, uskokaa minua. Ajatelkaa siis, miten minun täytyy kärsiä ajatellessani, että te käsittäisitte väärin minun sydämeni tunteet!