— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, minä olen ollut kolme päivää sairaana.
— Minä tiedän sen, — vastasi Diana punastuen, mistä ilmeni hänen koko osanottavaisuutensa, — ja minä kärsin siitä enemmän kuin te, sillä Remy petti minut ihan varmasti. Hän sai minut uskomaan että…
— Että teidän kylmyyteenne oli syynä minun kärsimyksiini. Voi, se oli enemmänkin kuin totta!
— Minä siis olen, kreivi, — jatkoi Diana, — tehnyt voitavani. Olen nyt tavannut teidät, kiitän teitä vaivoistanne ja lupaan olevani teille ijäti myötätuntoinen… Uskotteko, että puhun sydämeni sisimmästä?
Bussy pudisti surumielisenä päätään.
— Epäilettekö minun puhettani? — kysyi Diana.
— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, — ystävyyttään osottavat ihmiset ilmaisevat sen kukin omalla tavallaan. Te tiesitte minun olleen saapuvilla sinä iltana, jolloin teidät esiteltiin hovissa. Te tiesitte minun seisovan edessänne, mutta ette luonut minuun edes ainoata katsetta. Te ette ainoallakaan liikkeellä antanut minun tietää, että olitte minut huomannut. Mutta ehkäpä minä olen väärässä, hyvä rouva. Kentiespä ette minua tuntenutkaan. Tehän niin harvoin olette minua nähnyt.
Diana vastasi vain niin surullisesti moittivalla katseella, että se koski Bussyn sieluun asti.
— Antakaa anteeksi, rouva, antakaa anteeksi, — puhui hän, — te olette harvinainen nainen, ja kuitenkin menettelette ihan tavallisen naisen tavoin. Entä tuo avioliitto?
— Ettekö tiedä, että minut siihen pakotettiin?