— Mitä minä kuulen… kirottu konna!
— Koska minä pyydän armoa Ranskan kuninkaalta, Pyhän Genovevan luostarissa kruunatulta kuninkaalta, ja koska tämä uusi hallitsija, joka tuota taivaan suosiota ajatellessaan on niin hyvä, niin jalo ja niin onnellinen, ei voi olla kuulematta ensimäisen hänen puoleensa kääntyjän rukousta.
Monsoreau oli korottanut äänensä. Hänen silmäinsä tuli oli nyt siirtynyt hänen sanoihinsa.
Nyt oli Fransin vuoro kalveta. Hän peräytyi askeleen ja riensi suoraapäätä vetämään paksut oviverhot oven eteen. Sitten hän tarttui kreivin käteen ja sammalsi:
— No niin… kreivi… puhukaa vain hiljemmin… tahdon teitä kuunnella.
— Minä puhun nöyrästi, virkkoi Monsoreau rauhoittuneena, — niinkuin teidän korkeutenne alamaisimman palvelijan tulee.
Frans tuijotti oviverhoihin. Hän näytti pelkäävän sitä että Monsoreaun sanat ehkä olivat kuuluneet niiden toiselle puolelle.
— Mitä te sanoittekaan? — kysyi hän.
— Niin, minä sanoin, armollinen herra, että onneton rakkaus on kaiken tämän syynä. Rakkaus, jalo ruhtinas, on kaikista intohimoista voimakkain… Ajatellessani, että teidän korkeutenne oli luonut katseensa Dianaan, en voinut hillitä itseäni.
— Mutta minä sanon teille, kreivi, että se on petosta.