— Älkää nuhdelko minua, armollinen herra. Katsokaas, mitä minä ajattelin. Minä näin, että te olitte rikas, nuori, onnellinen. Minä näin teissä kristikunnan etevimmän hallitsijan.
Herttua teki liikkeen kädellään.
— Sillä sehän te olette… jatkoi Monsoreau hiljemmin, — koska tuon korkean arvon ja teidän välissänne ei enää muuta ole kuin mitätön varjo, joka on helposti hajoitettavissa… Näin koko teidän loistavan tulevaisuutenne, ja kun tuota valtavata onnea vertasin siihen omaan pieneen onneeni, jota tavottelin, silloin, teidän vastaisen loistonne häikäisemänä, loiston, joka miltei esti minun näkemästä sitä pientä kukkaa, jota itselleni halusin, silloin minä sanoin itselleni: minä jätän ruhtinaalle hänen loistavat unelmansa ja hänen laajakantoiset suunnitelmansa. Siinä on hänen päämääränsä. Minä taas etsin omaani syrjässä… Hän tuskin minun poistumistani huomaakaan, hän tuskin viitsii etsiä sitä vähäpätöistä päärlyä, jonka minä hänen kuninkaallisesta kruunustaan riistän.
— Kreivi, kreivi! — virkkoi herttua, ihastuen vasten tahtoaankin tuosta mielittelystä.
— Te annatte minulle anteeksi, armollinen herra, — eikö niin?
Silloin loi herttua katseensa ylös ja se osui sattuneita Bussyn muotokuvaan. Kuva näytti katselevan niin ylpeästi, niin arvokkaasti. Sen käsivarsi näytti niin kehoittavalta, että herttua luuli näkevänsä Bussyn itsensä, joka ikäänkuin terästi hänen rohkeuttaan.
— En, — vastasi hän, — minä en voi antaa teille anteeksi. — Minä en ole nyt ankara oman itseni takia, sen voi jumalakin todistaa. Olen sitä senvuoksi, kun sureva ja loukattu isä vaatii tytärtään takaisin, kun nainen jonka olette pakottanut kanssanne avioliittoon, huutaa kostoa ylitsenne, ja koska ruhtinaan velvollisuus on jakaa oikeutta.
— Armollinen herra!
— Se on, kuten sanoin, ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, ja minä aionkin oikeutta jakaa…
— Jos, — väitti Monsoreau, — oikeuden jakaminen on ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, niin on kiitollisuus kuninkaan ensi velvollisuus.