Seuraavana aamuna yhdeksän seudussa istui Bussy kaikessa rauhassa kotonaan ja söi Remyn kanssa aamiaista.
— Kuuleppas, Remy, — virkkoi Bussy äkkiä, — etkö sinä ollut tuntevinasi sitä henkilöä, jota eilen illalla ryvetettiin isossa siniväriammeessa meidän kulkiessamme Coquillièren kadulla?
— Kyllä, herra kreivi. Minä par'aikaa muistuttelen mielessäni hänen nimeänsä.
— Sinä siis hänet tunsit?
— En, sillä hän oli jo aivan liian sininen.
— Minun olisi pitänyt pelastaa mies pintehestä, — sanoi Bussy, — mutta minä tosiaankin elin liiaksi omissa ajatuksissani.
— Mutta ellette te häntä tuntenut, — virkkoi Remy, niin on kuitenkin varmaa, että hän tunsi meidät, joilla oli oma värimme. Minusta näytti myös siltä kuin olisi hän raivostuneena tuijottanut meihin ja uhaten heristänyt meille nyrkkiään.
— Oletko varma siitä, Remy?
— Olen.
— Siinä tapauksessa, — huomautti Bussy, — on meidän otettava selko siitä, kuka hän oli. Minä en voi jättää sitä loukkausta kostamatta.