— Siksi, että vankilan sääntöjen mukaan ei vanki saa sitä pyytää.
— Mitä täällä siis saa pyytää? kysyi Dantès.
— Parempaa ruokaa, kun maksaa siitä erikseen, kävelyjä ja toisinaan kirjojakin.
— En kaipaa kirjoja, en tahdo kävellä, ja ruoka on mielestäni hyvää. Minä en tahdo muuta kuin saada puhutella kuvernööriä.
— Jos te ikävystytätte minua koko ajan puhumalla samaa, sanoi vartija, — niin en tuo teille enää ruokaa.
— Samapa se! sanoi Dantès. — Ellet tuo enää minulle ruokaa, niin kuolen nälkään, siinä kaikki.
Dantèsin äänestä vartija päätti, että vanki kuolisi mielellään. Kun jokainen vanki tuotti vartijalle keskimäärin viisikymmentä centimea päivässä, niin Dantèsin kuolema aiheuttaisi hänelle vahinkoa. Sen vuoksi hän jatkoi lempeämmällä äänellä:
— Kuulkaahan, vaatimuksenne on mahdoton. Älkää enää minulta sitä pyytäkö, sillä ei koskaan ole kuultu, että kuvernööri olisi vangitun pyynnöstä tullut vangin koppiin. Mutta olkaahan järkevä, niin saatte luvan kävellä ulkona. Ja voihan sattua, että jonakin päivänä ollessanne kävelemässä kuvernööri kulkee ohitse. Silloin voitte puhutella häntä, ja jos hän silloin vastaa, niin se on hänen asiansa.
— Mutta, sanoi Dantès, — kuinka kauan saan odottaa, ennen kuin sellainen otollinen hetki tulee?
— Mistä sen tietää, sanoi vartija, — kuukauden, kolme kuukautta, kuusi kuukautta, vuoden ehkä.