— Se on liian pitkä aika, sanoi Dantès, — minä tahdon nähdä hänet heti.
— Älkäähän vaivatko ajatuksianne mahdottomalla toivomuksella, sanoi vartija, — muuten olette kahden viikon päästä hullu.
— Niinkö luulet? kysyi Dantès.
— Niin, hullu. Hulluus alkaa aina niin, meillä on täällä siitä esimerkkikin. Ennen teitä asui tässä huoneessa apotti, joka meni sekaisin, kun taukoamatta oli tarjonnut kuvernöörille miljoonan päästäkseen vapaaksi.
— Ja milloin hän jätti tämän huoneen?
— Kaksi vuotta sitten.
— Hän pääsi vapaaksi siis?
— Ei, hän joutui maanalaiseen vankilaan.
— Kuulehan, sanoi Dantès, — en ole apotti, en ole hullu. Ehkä tulen hulluksi, mutta pahaksi onneksi on järkeni tänä hetkenä vielä aivan tallella. Minä teen sinulle toisen ehdotuksen.
— Minkä?