Sen sijaan että olisi tarttunut edessään oleviin asiakirjoihin, hän avasikin pöytänsä laatikon, painoi erästä jousta ja otti esiin joukon henkilökohtaisia muistiinpanoja. Hän oli niihin luokitellut ja merkinnyt numeroilla — joiden merkityksen hän yksin tunsi — kaikki, jotka poliittisella uralla, raha-asioissa, oikeusjutuissa tai salaperäisissä rakkausseikkailuissa olivat tulleet hänen mieskohtaisiksi vihollisikseen.
Nimien lukumäärä oli jo kasvanut niin suureksi, että häntä alkoi kauhistuttaa. Ja kuitenkin hän oli näitä mahtavia ja pelottavia nimiä lukiessaan usein hymyillyt, niin kuin hymyilee matkamies, joka vuoren korkeimmalta huipulta katselee jalkojensa juuressa olevia kallionkärkiä, raivaamattomia teitä ja huimaavia rotkoja, jotka kaikki hän on saanut sivuuttaa päästäkseen sinne, missä nyt oli.
Kun hän oli muistissaan kerrannut kaikki nämä nimet, lukenut ne uudelleen, tarkoin tutkinut ja luettelon mukaan tarkastanut, hän pudisti päätään.
— Ei, mutisi hän, — kukaan näistä vihollisistani ei olisi odottanut näin kauan kärsivällisesti tuhotakseen minut nyt tämän salaisuuden avulla. Toisinaan, niin kuin Hamlet sanoo, "haudat haukottelee, horna henkii maan päälle ruttoaan". Korsikalainen on varmasti kertonut tapauksen jollekulle papille, joka taas vuorostaan on sen kertonut edelleen. Monte-Cristo on saanut sen tietää, ja päästäkseen selville asioista…
Mutta miksi hän olisi tahtonut saada siitä selkoa? jatkoi Villefort hetkisen tuumittuaan. — Missä tarkoituksessa Monte-Cristo, Zaccone, maltalaisen laivanvarustajan poika, Thessalian hopeakaivoksen omistaja, joka ensi kertaa tulee Ranskaan, missä tarkoituksessa hän ottaisi selkoa tällaisesta synkästä, salaperäisestä ja hänelle hyödyttömästä asiasta? Niistä ristiriitaisista tiedoista, joita ovat minulle antaneet apotti Busoni ja lordi Wilmore, ystävä ja vihollinen, selviää kuitenkin ehdottoman varmasti, etten minä koskaan enkä missään enkä minkään asian yhteydessä ole ollut tuon miehen kanssa tekemisissä.
Mutta Villefort ei itsekään uskonut sanoihinsa. Häntä ei kauhistuttanut itse ilmianto, sillä saattoihan hän puolustautua ja vastata. Ei hän myöskään ollut levoton tuosta "Mene Tekel Ufarsinista", joka lause äkkiä verikirjaimin ilmestyi seinälle, ei, vaan häntä kauhistutti se, ettei hän tietänyt, kenen ruumiiseen kuului käsi, joka ne piirsi.
Varoakseen herättämästä tuota kauan aikaa nukkunutta vihollistaan hän oli juuri päättänyt luopua unelmoimastaan poliittisesta asemasta, ja elää ainoastaan perheen keskuudessa, kun hän kuuli vaunujen ajavan pihaan. Sitten kuului portailta vanhan ihmisen astuntaa, nyyhkytyksiä ja valituksia, joilla palvelijat koettavat mielistellä surun kohtaamaa isäntäväkeään.
Villefort aukaisi oven teljen, ja kohta astui palvelijan ilmoittamatta sisään vanha nainen, jolla oli huivi käsivarrellaan ja hattu kädessään. Valkoiset hiukset kehystivät luunväristä otsaa, ja hänen silmänsä, joiden kulmiin ikä oli piirtänyt syvät rypyt, tuijottivat sameina eteensä.
— Mikä onnettomuus, mikä onnettomuus! Minäkin kuolen! Olen aivan varma siitä, että minäkin kuolen!
Ja vaipuen lähinnä ovea olevaan tuoliin hän purskahti nyyhkytyksiin.