Palvelijat, jotka seisoivat kynnyksellä eivätkä uskaltaneet astua lähemmäksi, katsoivat vanhaan Noirtier'n palvelijaan, joka kuultuaan herransa huoneeseen hälinän oli rientänyt paikalle ja seisoi toisten takana. Villefort nousi ja riensi anoppinsa luo, sillä tulija oli hän.
— Hyvä Jumala, kysyi hän, — mitä on tapahtunut? Mikä onnettomuus on tapahtunut? Eikö herra Saint-Méran olekaan seurassanne?
— Herra Saint-Méran on kuollut, sanoi vanha markiisitar soinnuttomasti, aivan kuin turtuneena.
Villefort peräytyi askelen.
— Kuollut…! sopersi hän. — Kuollut näin … äkkiä?
— Viikko sitten nousimme päivällisen jälkeen yhdessä vaunuihin. Herra Saint-Méran oli viime päivinä voinut pahoin, mutta toivo päästä rakkaan Valentinemme luo antoi hänelle rohkeutta, ja tuskistaan huolimatta hän tahtoi lähteä matkaan. Mutta kolmen peninkulman päässä Marseillesta hän — syötyään tavallisia pastillejaan — vaipui niin syvään uneen, ettei se tuntunut minusta luonnolliselta. En tahtonut häntä kuitenkaan herättää, vaikka olin huomaavinani, miten hänen kasvonsa kävivät punaisiksi ja miten hänen ohimosuonensa sykkivät tavallista kiivaammin. Mutta tuli pimeä enkä nähnyt enää mitään, ja niin annoin hänen nukkua. Lopulta hän huudahti sydäntäsärkevästi aivan kuin olisi tuntenut vihlovaa tuskaa, ja hänen päänsä retkahti äkkiä taaksepäin. Huusin kamaripalvelijaa, käskin pysäyttää vaunut, kutsuin miestäni nimeltä ja annoin hänen hengittää hajusuolaani, mutta kaikki oli jo lopussa, hän oli kuollut, ja minä tulin Aixiin vainaja vieressäni.
Villefort oli syvästi järkyttynyt.
— Ja epäilemättä kutsuitte lääkärin?
— Heti paikalla. Mutta, niin kuin jo sanoin, se oli liian myöhäistä.
— Niin kyllä, mutta hän saattoi ainakin sanoa, mihin tautiin markiisiparka oli kuollut.