— Hyvä Jumala, kyllä hän sen minulle sanoikin! Se oli ollut halvaus.
— Entä mitä te sitten teitte?
— Herra Saint-Méran oli aina sanonut, että jos hän kuolee jossakin muualla kuin Pariisissa, on hänen ruumiinsa tuotava perhehautaan. Hänen ruumiinsa pantiin lyijyarkkuun, ja minä tulen nyt muutamaa päivää ennen häntä tänne.
— Hyvä Jumala, äiti parka! sanoi Villefort. — Ja kaikesta tästä saitte huolehtia itse, koettuanne ensin ankaran iskun ja teidän iällänne!
— Jumala antoi minulle voimia viimeiseen asti. Sitä paitsi olisi markiisi varmaankin tehnyt samoin minulle. Sen jälkeen kun hänestä erosin, olen mielestäni ollut kuin hullu. En voi itkeä. Sanotaanhan kyllä, että minun iälläni ei ihmisellä ole enää kyyneliä, mutta niin kauan kuin ihminen kärsii, pitäisi hänen voida itkeäkin. Missä Valentine on? Hänen tähtensä me saavuimme. Minä tahdon nähdä hänet.
Villefort'in mielestä oli tahditonta kertoa, että Valentine oli tanssiaisissa. Hän ilmoitti markiisittarelle vain, että tämän tyttärentytär oli äitipuolensa kanssa mennyt vierailulle, mutta että hänelle kyllä lähetetään sana.
— Heti paikalla, heti paikalla, minä pyydän sitä, sanoi vanha rouva.
Villefort otti rouva Saint-Méranin käsivarren omaan kainaloonsa ja talutti hänet huoneistoonsa.
— Levätkää, äiti, sanoi hän.
Kuullessaan tämän sanan markiisitar kohotti päätään ja nähdessään miehen, joka toi hänen mieleensä kaivatun tyttären — tyttären, joka uudelleen oli palannut hänen elämäänsä Valentinena — hän vihdoinkin purskahti itkuun ja vaipui polvilleen nojatuolin eteen painaen harmaan päänsä siihen.