Villefort jätti hänet kamarineitien huostaan, ja Barrois palasi aivan kauhistuneena vanhan herransa luo, sillä mikään ei niin järkytä vanhusta kuin se, että kuolema lähtee hänen rinnaltaan ja iskee toiseen vanhukseen. Villefort lähetti noutamaan vaunuja ja meni itse hakemaan vaimoaan ja tytärtään Morcerfien luota. Saapuessaan Morcerfien salongin ovelle hän oli niin kalpea, että Valentine riensi hänen luokseen huudahtaen:
— Isä! Varmaan on tapahtunut onnettomuus!
— Vanha markiisitar on tullut, Valentine, sanoi herra Villefort.
— Entä äidinisäni? kysyi nuori tyttö aivan vapisten.
Herra Villefort ei vastannut mitään, tarjosi vain käsivartensa tyttärelleen.
Hän teki sen oikealla hetkellä, sillä Valentine tunsi jo päätään pyörryttävän ja alkoi horjua. Rouva Villefort riensi häntä tukemaan ja auttoi miestään kantamaan häntä vaunuihin sanoen:
— Tämäpä on omituista! Kukapa sitä olisi odottanut! Tämäpä on omituista!
Ja epätoivoinen perhe lähti pakoon jättäen surun synkän harson koko illaksi muuhun seuraan.
Kotitalon portaiden alapäässä oli Barrois odottamassa.
— Herra Noirtier tahtoo tavata teitä vielä tänä iltana, sanoi hän hiljaa Valentinelle.