Valentine astui edellä sisään.
Noirtier istui vielä nojatuolissaan, kuulostellen tarkkaan jokaista ääntä. Vanha palvelija oli tuonut hänelle tietoja kaikesta, mitä talossa tapahtui, ja hän katseli ahnain silmin ovea kohden. Kun hän näki Valentinen, kirkastuivat hänen silmänsä.
Nuoren tytön käytöksessä ja ryhdissä oli niin juhlallinen ja vakava leima, että vanhus hämmästyi. Vaikka hänen katseensa olikin loistava, oli se samalla kiihkeän kysyvä.
— Rakas isä, sanoi Valentine kiihkeästi, — kuule minua tarkkaan. Tiedäthän, että äidinäitini kuoli tunti sitten ja että paitsi sinua ei tällä hetkellä ole ketään ihmistä maailmassa, joka minua rakastaisi.
Suuri hellyyden ilme tuli vanhuksen silmiin.
— Voin siis uskoa sinulle suruni ja huoleni?
Halvaantunut vastasi myöntävästi. Valentine tarttui Maximilienin käteen.
— Katso siis tarkkaan tätä miestä, sanoi hän.
Vanhus loi tutkivan ja hiukan kummastuneen katseensa Morreliin.
— Hän on Maximilien Morrel, tuon kunnon marseillelaisen laivanvarustajan poika, josta varmaankin olet kuullut puhuttavan?