Villefort'in hautaholvi oli valkoista kiveä ja noin kahdenkymmenen jalan korkuinen. Väliseinä jakoi sen kahteen osastoon, Saint-Méranin ja Villefort'in perheitä varten, ja kumpaankin osastoon oli oma ovensa.
Siellä ei näkynyt niin kuin muissa haudoissa noita inhoittavia laatikoita, joihin kuolleet pistetään tilan säästämiseksi ja joihin sitten asetetaan nimikilvet. Pronssiovesta näkyi vain synkkä ja juhlallinen eteinen, joka oli väliseinällä erotettu muusta haudasta. Siitä johtivat ovet kumpaankin kammioon.
Täällä sai suru vapaasti päästä valloilleen, eivätkä sitä häirinneet nuo meluavat sivulliset, jotka Père-Lachaisen hautausmaalla tekevät kävelyretkiään tai panevat toimeen lemmenkohtauksiaan ja hälinällään sekaantuvat hiljaiseen hartauteen ja itkuun.
Arkut vietiin oikeanpuoleiseen, Saint-Méranin suvun hautaholviin ja laskettiin heitä varten valmistetuille korokkeille. Villefort, Franz ja muutamat lähimmät sukulaiset menivät tähän kaikkein pyhimpään osastoon.
Kun hautausmenot oli suoritettu oven luona, eikä mitään puheita pidetty, niin hautausvieraat hajaantuivat heti. Château-Renaud, Albert ja Morrel lähtivät omaan suuntaansa, Debray ja Beauchamp omaansa.
Franz jäi Villefort'in seurassa hautausmaan portille. Morrel viivytteli tahallaan ja näki Franzin ja Villefort'in nousevan suruvaunuihin. Hän pelkäsi pahaa tästä heidän yhdessäolostaan. Vaikka hän sitten Pariisiin palatessa istui samoissa vaunuissa kuin Château-Renaud ja Albert, ei hän kuullut mitään heidän keskustelustaan.
Kun Franz hautausmaalla aikoi erota Villefort'ista, kysyi tämä:
— Herra, paroni, milloin näen teidät jälleen?
— Milloin vain itse tahdotte, vastasi Franz.
— Niin pian kuin mahdollista.