— Olen käskettävänänne. Lähdemmekö yhdessä?
Tuleva appi ja vävy nousivat samoihin vaunuihin, ja sen vuoksi Morrel nähdessään heidät yhdessä tuli syystäkin levottomaksi.
Villefort ja Franz palasivat Saint-Honoréhen.
Poikkeamatta kenenkään luo, puhumatta sanaakaan vaimolleen tai tyttärelleen avasi kuninkaallinen prokuraattori työhuoneensa oven ja pyysi Franzia istumaan.
— Herra d'Epinay, sanoi hän, — tämä hetki ei ole asialleni niin sopimaton, kuin aluksi saattaa näyttää, sillä onhan vainajan tahdon noudattaminen ensimmäinen uhri, jonka lasken hänen arkulleen. Asiani on siis muistuttaa teitä siitä toivomuksesta, jonka markiisitar Saint-Méran kuolinvuoteellaan ilmaisi, nimittäin että Valentinen häitä ei saa viivyttää. Tiedättehän, että vainajan asiat olivat täysin kunnossa ja että hänen testamenttinsa nojalla koko Saint-Méranien omaisuus joutuu Valentinelle. Notaari näytti minulle eilen nämä paperit, joiden perusteella avioliittosopimus voidaan lopullisesti laatia. Voitte käydä notaarin luona ja minun puolestani pyytää näitä papereita nähdäksenne. Notaari on herra Deschamps ja asuu Saint-Honoréssa Beauvau-torin varrella.
— Hyvä herra, sanoi d'Epinay, — neiti Valentine on niin syvän surun vallassa, ettei hänen tällä hetkellä sovi ajatella häitä. Pelkään toden totta…
— Valentine ei toivo mitään niin hartaasti kuin saada täyttää vainajan viimeisen toivomuksen, sanoi Villefort. — Siltä taholta ei siis ole mitään esteitä, sen takaan.
— Koska ei niitä ole minullakaan, voitte menetellä aivan oman tahtonne mukaan, sanoi Franz. — Olen antanut sanani, ja sen pitäminen tuottaa minulle sekä iloa että onnea.
— Mikään ei siis estä meitä, sanoi Villefort. — Avioliittosopimus on valmiina, allekirjoittaminen voi siis tapahtua vaikka tänään.
— Mutta entä suruaika? esteli Franz.