Rouva Villefort oli istahtanut varjoon erään samettiverhon taakse, ja kun hän koko ajan kumartui poikansa puoleen, ei hänen kasvoiltaan voinut lukea, mitä hänen sydämessään liikkui.
Herra Villefort oli tapansa mukaan kylmän tyyni.
Kun notaari tunnollisesti, niin kuin virkamiehet ainakin, oli järjestänyt paperinsa pöydälle, istunut nojatuoliin ja nostanut silmälasinsa otsalleen, kääntyi hän Franzin puoleen.
— Tekö olette herra Franz de Quesnel, paroni Epinay? kysyi hän, vaikka varsin hyvin sen tiesi.
— Olen, vastasi Franz.
Notaari kumarsi.
— Minun on herra Villefort'in nimessä ilmoitettava teille, että aiottu avioliittonne neiti Villefort'in kanssa on saanut herra Noirtier'n muuttamaan säädöksensä poikansa tyttären suhteen, niin ettei hän annakaan tämän periä omaistaan, kuten oli suunnitellut. Kiiruhdamme lisäämään, jatkoi notaari, että kun testamentin laatijalla ei ole oikeutta peruuttaa muuta kuin osa omaisuudestaan ja kun hän on peruuttanut kaiken, niin tämä säädös ei pidä paikkaansa ja voidaan siis julistaa mitättömäksi.
— Niin kyllä, sanoi Villefort, — mutta ilmoitan jo edeltäpäin, että minun eläessäni ei riidellä isäni testamenttia rikki, asemani kun kieltää tekemästä mitään, joka tuntuisi häväistysjutulta.
— Olen pahoillani, sanoi Franz, — että neiti Valentinen läsnä ollessa on tällaisesta nostettu kysymys. En ole koskaan tiedustellut hänen varallisuuttansa, sillä onhan se näin vähennettynäkin kuitenkin suurempi kuin minun. Omaiseni ovat tästä avioliitosta etsineet arvokasta sukulaisuutta ja minä onneani.
Valentine nyökkäsi tuskin huomattavasti kiitokseksi, ja suuret kyynelet vuotivat pitkin hänen poskeaan.