Valentine ei voinut olla luomatta katsetta Franziin. Nuori mies oli todellakin kaunis rakkaudessaan isäänsä.
Villefort käveli hänen takanaan edestakaisin.
Noirtier seurasi katseillaan kumpaakin ja säilytti arvokkuutensa ja juhlallisuutensa.
Franz alkoi jälleen lukea:
— Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja, — teitä pyydettiin saapumaan kokoukseen, teitä ei suinkaan pakotettu; ehdotettiin silmienne sitomista, suostuitte siihen. Suostuessanne näihin molempiin seikkoihin tiesitte varsin hyvin, ettemme aikoneet lujittaa Ludvig XVIII:n valtaistuinta, sillä emmehän siinä tapauksessa olisi menetelleet näin varovaisesti pysyäksemme salassa poliisilaitokselta. Ymmärrättehän, että on varsin mukavaa ottaa naamio kasvoilleen, päästä selville toisten salaisuuksista ja sitten vain riisua naamio ja tuottaa onnettomuutta kaikille niille, jotka ovat teihin luottaneet. Ei, ei, ensin täytyy teidän aivan suoraan sanoa, kannatatteko satunnaisesti hallitsevaa kuningasta vai hänen majesteettiaan keisaria.
— Olen kuningasmielinen, vastasi kenraali. — Olen vannonut uskollisuutta Ludvig XVIII:lle ja pidän valani.
Näitä sanoja seurasi yleinen puheensorina, ja useiden läsnä olleiden katseista huomasi, että tarkoitus oli saada herra d'Epinay katumaan ajattelemattomia sanojaan.
Puheenjohtaja nousi uudelleen ja vaati hiljaisuutta.
— Hyvä herra, sanoi hän, — olette siksi vakava ja järkevä mies, että ymmärrätte, missä asemassa olemme, sekä me että te, ja suoruutenne sanelee ne ehdot, jotka meidän tulee teille asettaa. Teidän tulee siis kautta kunnianne vannoa, ettette ilmaise mitään siitä, mitä olette täällä kuullut.
Kenraali tarttui kädellään miekkaansa ja sanoi: