Eugénie tervehti kylmästi kreiviä ja käytti heti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta vetäytyäkseen omaan salonkiinsa, josta piankin kuului kaksi raikasta ja iloista ääntä ja pianonsäveliä. Monte-Cristo päätteli siitä aivan oikein, että neiti Danglars oli paljon mieluummin laulunopettajansa Lucy d'Armillyn kuin hänen ja Cavalcantin seurassa.
Kreivi näytti olevan kokonaan syventynyt keskusteluun paronittaren kanssa, mutta hän huomasi kuitenkin, miten levoton Andrea Cavalcanti oli, kuinka hän meni oven luo kuuntelemaan laulua ihastuneen näköisenä uskaltamatta avata ovea.
Kohta saapui pankkiiri. Hänen katseensa suuntautui ensin Monte-Cristoon ja sitten Andreaan.
Vaimoaan hän tervehti tavalla, jota monet aviomiehet käyttävät puolisonsa seurassa ja josta naimattomalla ei voi olla aavistustakaan, ennen kuin on julkaistu laaja avioliiton salamerkkisanasto.
— Eivätkö neidit ole kutsuneet teitä harrastamaan musiikkia kanssaan? kysyi Danglars Andrealta.
— Eivät ole, vastasi Andrea huoaten entistä syvempään.
Danglars meni heti väliovelle ja avasi sen.
Ovesta näkyi kaunis kuvaelma, jollaisia Saksassa usein järjestetään: tytöt istuivat yhdessä pianotuolilla ja säestivät kumpikin yhdellä kädellä lauluaan. He olivat sattumalta ryhtyneet tähän säestystapaan ja saavuttaneet siinä suuren näppäryyden.
Neiti d'Armilly oli kaunis tai pikemmin sanoen hyvin suloinen tyttö. Hän oli lyhyt ja hento kuin keijukainen, vaaleat kiharat valuivat hänen kaulalleen melkein liiankin alas, niin kuin Peruginon taulujen madonnilla, ja silmät olivat raukeat. Hänellä kuului olevan heikko rinta, ja saattoi siis odottaa, että hän kerran kuolisi laulaen kuten Antonia "Cremonan viulunsoittajassa".
Monte-Cristo loi nopean ja uteliaan katseen naisten huoneeseen. Hän näki ensi kertaa neiti d'Armillyn, josta oli usein kuullut talossa puhuttavan.