— No, kysyi pankkiiri, — eikö meitä muita päästetäkään sisään?
Hän vei nuoren miehen salonkiin ja veti joko tahallaan tai sattumalta ovea niin paljon kiinni, ettei siltä kohtaa, missä Monte-Cristo ja paronitar istuivat, voinut nähdä mitään. Mutta kun paroni oli mennyt Andrean mukana, ei paronitar näyttänyt huomaavankaan tätä seikkaa.
Kohta kreivi kuuli Andrean äänen kaikuvan hänen laulaessaan pianon säestyksellä korsikalaista laulua.
Laulun aikana, jota kuunnellessaan kreivi unohti Andrean ja muisteli Benedettoa, paronitar ylisti Monte-Cristolle miehensä tyyneyttä, tämä kun oli sinä aamuna erään milanolaisen pankkiirin vararikossa menettänyt kolme- tai neljäsataatuhatta frangia.
Ylistys olikin ansaittu, sillä ellei kreivi jo ennen olisi saanut asiaa tietoonsa, ei paronin ulkomuoto olisi ilmaissut mitään.
— Hyvä, ajatteli Monte-Cristo, — hän salaa jo tappionsa. Kuukausi sitten hän vielä kerskaili niistä.
Sitten hän jatkoi ääneen:
— Hyvä rouva, herra Danglars tuntee niin hyvin pörssin, että hän jonakin päivänä kyllä voittaa takaisin sen, mitä muualla menettää.
— Te erehdytte siinä suhteessa niin kuin muutkin, sanoi rouva Danglars.
— Millä tavoin erehdyn? kysyi Monte-Cristo.