— Herra Danglars ei näet koskaan pelaa pörssissä.
— Sehän on totta, muistan herra Debrayn kertoneen… Mutta miten herra Debray voi? En ole nähnyt häntä kolmeen neljään päivään.
— En minäkään, sanoi rouva Danglars ihmeteltävän rauhallisesti. — Mutta te jätitte kesken lauseenne.
— Minkä?
— Väititte, että herra Debray oli sanonut teille jotakin…
— Se on totta. Herra Debray sanoi, että te olette pörssikeinottelupaholaisen vallassa.
— Suoraan sanoen harrastin sitä jonkin aikaa, sanoi rouva Danglars, — mutta nyt olen siitä luopunut.
— Siinä teette väärin. Hyvä Jumala, onnihan on niin perin oikullinen, että jos olisin nainen ja pankkiirin vaimo, niin yrittäisin koota itselleni varman omaisuuden, vaikka kuinka luottaisin mieheni myötäkäymiseen — sillä raha-asioissa määrää hyvä tai huono onni. Eikä minua saisi estää se, että joutuisin antamaan tämän onnen ohjakset hänelle vieraan käsiin.
Rouva Danglars punastui vastoin tahtoaan.
— Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, aivan kuin ei olisi huomannut mitään, — eilen kerrottiin, että ne, joilla oli napolilaisia arvopapereita, voittivat sangen paljon.