— Te olette oikea kansanvaltainen mies, sanoi Monte-Cristo hymyillen.
— Mutta ajatelkaahan, mihin vaaraan te meidät saatatte, sanoi paronitar. — Jos herra Morcerf sattumalta tulisi tänne, näkisi hän herra Cavalcantin huoneessa, jonne hän, Eugénien sulhanen, ei koskaan ole saanut lupaa astua.
— Se oli oikea sana: "sattumalta", huomautti pankkiiri, — sillä hän käy niin harvoin meidän luonamme, että hän totisesti tulee vain sattumalta.
— Mutta jos hän tapaisi tyttärenne luota tuon nuoren miehen, olisi hän siitä pahoillaan.
— Hänkö? Hyvä Jumala, siinä erehdytte aivan kokonaan. Albert ei ole mustasukkainen morsiamensa puolesta, hän ei häntä niin paljon rakasta. Mitä se sitä paitsi minuun kuuluu, onko hän pahoillaan vai ei?
— Mutta kun kerran olemme sellaisissa suhteissa…
— Millaisissa suhteissa me sitten muka olemme? Tahdotteko tietää, millaisissa? Äitinsä tanssiaisissa hän tanssi ainoastaan kerran tyttäreni kanssa, jota vastoin herra Cavalcanti tanssi kolme kertaa, eikä Albert sitä edes huomannutkaan.
— Herra vicomte Albert de Morcerf. ilmoitti kamaripalvelija.
Paronitar nousi. Hän aikoi mennä ilmoittamaan asiasta tyttärelleen, mutta Danglars pidätti häntä käsivarresta sanoen:
— Jääkää!