— Toimittakaa meille teetä, Baptistin, sanoi Monte-Cristo.
Baptistin poistui ääneti ja palasi kahden sekunnin kuluttua kantaen valmista tarjotinta, joka näytti nousseen maasta kuin sadussa.
— Toden totta, sanoi Morcerf, — en ihaile rikkauttanne, herra kreivi, sillä teitäkin rikkaampia voi olla, en älykkyyttänne, vaikka Beaumarchais ei ollut teitä ihmeellisempi älyltään; mutta ihailen sitä tapaa, millä teitä palvellaan. Tuntuu siltä kuin palvelijanne aavistaisivat jo soittotavastanne, mitä tahdotte, ja aivan kuin se, mitä tahdotte, olisi heti valmiina.
— Tuossa lauseessanne on hiukan totta. Palvelijani tietävät tapani. Esimerkiksi: ettekö kaipaa vielä jotakin, kun juotte teetä?
— Tietysti tahdon tupakoida.
Monte-Cristo lähestyi pöytäkelloa ja soitti.
Sekunnin päästä aukeni toinen ovi, ja Ali toi kaksi pitkää piippua, joissa oli hienoa tupakkaa.
— Ihmeellistä! sanoi Morcerf.
— Tämä on aivan yksinkertaista, sanoi Monte-Cristo. — Ali tietää, että juodessani kahvia tai teetä tavallisesti tupakoin, hän tietää, että olen pyytänyt teetä, hän tietää, että tulitte mukanani. Kun minä sitten kutsun häntä, hän arvaa syyn, ja koska hän on kotoisin maasta, jossa vieraanvaraisuutta osoitetaan tarjoamalla piipullinen tupakkaa, tuo hän kaksi piippua.
— Selitys on kyllä uskottava, mutta siitä huolimatta tällaista tapahtuu vain teidän luonanne… Ei mutta, mitä minä kuulen?