— Menkäämme, sanoi Monte-Cristo.
Albert siveli kädellään tukkaansa ja väänsi viiksiään; kreivi otti hattunsa ja hansikkaansa ja astui Albertin edellä huoneistoon, jonka ovea Ali vartioi ja jota puolusti kolme Myrthon komennuksen alaista ranskalaista kamarineitiä.
Haydée odotti etummaisessa huoneessa, salongissa, ja hänen suurista silmistään kuvastui hämmästys, sillä ensi kerran tuli hänen luokseen joku muu mies kuin Monte-Cristo. Hän istui nurkassa sohvalla jalat ristissä allaan ja oli aivan kuin laatinut itselleen pesän keskelle itämaisia kalliita ja kirjavia kankaita. Hänen vieressään oli soitin, jonka ääni oli kuulunut toiseen huoneeseen. Hän näytti lumoavalta.
Huomatessaan Monte-Criston hän nousi ja hymyili hänelle ihanasti kuin tytär ja rakastajatar. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä, jolle hän tapansa mukaan painoi suudelman.
Albert seisoi oven luona katsellen lumoutuneena tätä ihmeellistä kauneutta, jonka vertaista ei olisi voinut kuvitellakaan näkevänsä Ranskassa.
— Kenet tuot luokseni? kysyi nuori tyttö uuskreikankielellä Monte-Cristolta. — Veljen, ystävän, tuttavan vai vihollisen?
— Ystävän, vastasi Monte-Cristo samalla kielellä.
— Hänen nimensä?
— Kreivi Albert. Hän on se mies, jonka pelastin rosvojen käsistä Roomassa.
— Mitä kieltä minun pitää hänelle puhua?