Vaikka Ludvig XVIII olikin henkevä mies, niin hän rakasti kuitenkin kepeätä leikinlaskua.
— Sire, sanoi herra de Blacas, — eikö Teidän Majesteettinne voisi, vaikkapa ei muun vuoksi kuin rauhoittaakseen uskollista palvelijaanne, lähettää Languedociin, Provenceen ja Dauphinéhen luotettavia miehiä, jotka antaisivat tiedon näiden kolmen maakunnan mielialasta?
— Conimus surdis,[2] jatkoi kuningas koko ajan tehden merkintöjä Horatiukseensa.
— Sire, sanoi hoviherra nauraen näyttääkseen käsittävänsä, — voihan Teidän Majesteettinne kylläkin olla aivan oikeassa luottaessaan maassa vallitsevaan hyvään mielialaan. Mutta en minäkään luule olevani aivan väärässä pelätessäni eräällä taholla suunniteltavan epätoivoisia yrityksiä.
— Kenen taholla?
— Bonaparten tai ainakin hänen puolueensa.
— Rakas Blacas, sanoi kuningas, — te estätte noilla jutuillanne minua työskentelemästä.
— Ja minua te, sire, estätte rauhallisuudellanne nukkumasta.
— Odottakaahan, rakas herttua, odottakaahan, olen löytänyt oivallisen huomautuksen lauseeseen pastor quum traheret.[3] Odottakaahan, sitten saatte jatkaa.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus, kun Ludvig XVIII kirjoitti mahdollisimman huolellisella käsialalla uuden muistutuksen Horatiuksensa reunaan.