— Osaan kylliksi hyvin italiankieltä, sanoi Haydée tyynesti, — voidakseni puhua kanssanne. Ja jos rakastatte itämaita, teen kaiken voitavani, että löytäisitte ne täältä.
— Mistä voin puhua hänen kanssaan? kysyi Albert hiljaa Monte-Cristolta.
— Mistä vain itse tahdotte. Hänen kotimaastaan, nuoruudestaan, muistoistaan. Tai jos mieluummin tahdotte, niin puhukaa Roomasta, Napolista ja Firenzestä.
— Miksi puhuisin kreikattaren kanssa sellaisesta, mistä voi puhua pariisittarien seurassa, sanoi Albert. — Antakaa minun puhua hänen kanssaan itämaista.
— Puhukaa, rakas Albert, hänkin pitää siitä aiheesta eniten.
Albert kääntyi Haydéen puoleen.
— Kuinka vanhana jätitte Kreikan? kysyi hän.
— Viisivuotiaana, vastasi Haydée.
— Entä muistatteko synnyinmaanne? kysyi Albert.
— Sulkiessani silmäni näen kaiken, mitä olen nähnyt. Kahdella tapaa voi ihminen katsella, ruumiin ja sielun silmillä. Ruumiillinen silmä voi toisinaan unohtaa, sielun silmä ei koskaan.