— Uskokaa minua, sanoi Haydée pudistaen päätään ja kalveten pelkän muistonkin voimasta, — synkältä näytti tämä pitkä jono unisia orjia ja palvelijattaria, kuvittelin näet, että he olivat unisia, koska minutkin oli herätetty aivan kesken uniani.
Soihdut loivat synkkiä varjoja holviin, jossa me kiidimme portaita alas.
"Pitäkää kiirettä!" kuului ääni käytävän toisesta päästä.
Tämä ääni painoi kaikki kumaraan, aivan kuin tuuli painaa tähkät maahan.
Minä vavahdin sen kuullessani. Se oli isäni ääni.
Hän kulki viimeisenä, yllään upea puku, kädessään pyssynsä, jonka hallitsijamme oli hänelle lahjoittanut. Nojautuen suosikkiinsa Selimiin hän ajoi meitä edellään aivan kuin paimen ajaa hätääntynyttä laumaa.
— Isäni, sanoi Haydée kohottaen päätään, — oli kuuluisa mies, jonka Eurooppa on tuntenut Ali-Tebelinin, Janinan pashan nimellä ja jonka edessä koko Turkki vapisi.
Hän lausui nämä sanat ylevän juhlallisella äänellä, ja Albert vapisi, tietämättä itsekään, miksi. Tytön silmät säihkyivät synkkinä ja pelottavina, kun hän aivan kuin Pythia manasi esiin tämän verisen olennon, joka hirveän kuolemansa takia kasvoi koko Euroopan silmissä jättiläismäiseksi.
— Kohta kulkumme taukosi, jatkoi Haydée, — olimme tulleet portaitten juurelle, järven rannalle. Äitini painoi minua sykkivää poveansa vastaan, ja parin askelen päässä näin isäni, joka loi levottomia katseita ympärilleen.
Edessämme oli neljä marmoriporrasta, ja alimman luona kiikkui pieni vene.