— Kertokaa, kertokaa, sanoi Albert, — kuuntelen teitä suurella jännityksellä.
Haydée hymyili surullisesti.
— Tahdotteko siis, että kerron teille noista toisista muistoistani? kysyi hän.
— Kertokaa, pyysi Albert.
— No niin! Olin nelivuotias, kun eräänä iltana äitini herätti minut unesta. Olimme Janinan palatsissa. Hän nosti minut syliinsä patjoilta, joilla lepäsin, ja avatessani silmäni näin hänen itkevän. Kun näin sen, aloin itsekin itkeä.
"Hiljaa, lapsi!" sanoi hän.
Toisinaan jatkoin itkemistäni lohdutuksista ja äidillisistä uhkauksista huolimatta, sillä olin oikukas niin kuin lapset tavallisesti ovat. Mutta tällä kertaa soinnahti äitini äänestä sellainen kauhu, että heti vaikenin.
Hän kantoi minut nopeasti pois.
Riensimme leveitä portaita alas. Äitini palvelijattaret astuivat edessämme samoja portaita, tai oikeammin sanoen juoksivat niitä alas, kantaen kirstuja, pusseja, vaatteita, koruja, kultakukkaroita.
Naisten jäljestä tuli vartiosto, kaksikymmentä miestä, joilla oli pitkät pyssyt ja pistoolit. Heillä oli yllään tuollaiset puvut, jotka te täällä Ranskassa tunnette sen jälkeen, kun Kreikasta jälleen on tullut valtio.