— Mitä sanoitte hänelle? kysyi Morcerf aivan hiljaa.
— Että olette ystäväni ja että hänen siis ei tarvitse salata teiltä mitään.
— Ensimmäinen muistonne liittyy siis almujen keräämiseen vangittujen hyväksi? sanoi Albert. — Mikä on seuraava muisto?
— Seuraavako? Olen sykomorien suojassa järven rannalla, jonka kimaltelevan pinnan voin vieläkin nähdä edessäni. Isäni istui patjoilla vanhimman ja tuuheimman puun alla nojaten sen runkoon, äitini lepäsi hänen jalkojensa juuressa. Minä leikin isäni pitkällä parralla ja hän vyöhönsä pistetyn, jalokivillä koristetun kangiarin kahvalla. Silloin tällöin tuli hänen luokseen eräs albanialainen ja puhui jotakin, mitä en kuullut, ja mihin isäni vastasi samalla äänellä joko: Surmatkaa! tai Armahtakaa!
— On omituista kuulla nuoren tytön kertovan tällaista muualla kuin näyttämöllä ja tietää, ettei tämä ole tarua, sanoi Albert. — Kun teillä on tuollainen ihmeellinen menneisyys ja niin kauniit seudut mielessänne, niin mitä pidätte Ranskasta?
— Luullakseni se on kaunis maa, sanoi Haydée, — mutta näen Ranskan sellaisena kuin se on, näen sen naisen silmillä, jota vastoin synnyinmaani, jonka olen nähnyt ainoastaan lapsen silmillä, verhoutuu mielessäni valoisaan tai synkkään usvaan, riippuen siitä, muistelenko sitä armaana isänmaana vai kauheiden kärsimysten kotina.
— Olettehan niin nuori, kuinka olette jo ennättänyt kärsiä? kysyi Albert ja oli näin tahtomattaan jokapäiväinen.
Haydée loi katseensa Monte-Cristoon, joka tuskin huomattavasti viittasi hänelle ja sanoi:
— Jatka!
— Ei mikään syövy sieluun niin voimakkaasti kuin ensimmäiset vaikutelmat, ja lukuun ottamatta näitä kahta valoisaa muistoa ovat nuoruuteni muistot kaikki surullisia.