Yksi ainoa valo loisti holvissa, aivan kuin väräjävä tähti synkällä taivaalla. Se oli Selimin tulisoihtu. Äitini oli kristitty ja hän rukoili.
Selim lausui tuon tuostakin pyhät sanat:
"Allah on suuri!"
Äitini toivoi vielä. Holviin mennessään hän oli ollut näkevinään veneessä Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen, johon isäni täydellisesti luotti, sillä hän tiesi, että ranskalaisen sulttaanin sotilaat ovat tavallisesti uskollisia ja jalomielisiä. Äitini astui muutaman askelen portaita kohden ja kuunteli.
"He lähestyvät" sanoi hän. "Jospa he vain toisivat rauhan ja elämän tullessaan."
"Mitä pelkäät, Vasiliki!" sanoi Selim pehmeällä ja samalla ylpeällä äänellään. "Elleivät he tuo rauhaa, niin me valmistamme heille kuoleman."
Ja hän kohensi keihään päässä olevaa liekkiä ja oli mielestäni kuin vanhan Kreetan Dionysos.
Mutta minä, lapsi, pelkäsin, sillä Selimin rohkeus minusta oli julmaa ja mieletöntä, ja minua kauhistutti kamala räjähdyskuolema.
Äitini värisi myös.
"Hyvä Jumala, äiti!" huusin minä. "Täytyykö meidän kuolla?"