Kuullessaan ääneni alkoivat palvelijattaret entistä enemmän rukoilla ja valittaa.
"Lapsi", sanoi Vasiliki, "Jumala suokoon, ettei sinun kerran tarvitsisi toivoa sitä kuolemaa, jota nyt pelkäät!"
Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:
"Selim, mitä valtiaasi on määrännyt?"
"Jos hän lähettää minulle tikarinsa, merkitsee se sitä, että sulttaani on hylännyt armonanomuksen, ja silloin sytytän. Jos hän lähettää sormuksensa, silloin sulttaani antaa armon, ja minä lähden ruutitynnyrien luota pois."
"Ystävä", lausui äitini, "kun valtiaasi määräys saapuu, ja se on tikari, niin surmaa meidät ensin tuolla tikarilla ja räjäytä sitten vasta linna ilmaan."
"Hyvä on, Vasiliki", vastasi Selim tyynesti.
Äkkiä kuului aivan kuin huudon huminaa. Me kuuntelimme. Ne olivat ilonhuutoja. Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen nimi kaikui palikaariemrne huudoissa. Hän oli siis tuonut otollisen vastauksen ja hallitsija antoi armon.
— Ettekö muista tuota nimeä? kysyi Morcerf ja näytti olevan valmis auttamaan.
Monte-Cristo viittasi hänelle.