— En muista, sanoi Haydée.
Melu kasvoi. Askelet lähestyivät. Maanalaisen holvin portaita astuttiin alas. Selim piti peistään valmiina.
Kohta ilmestyi joku keskelle sitä sinertävää hohdetta, jonka päivänvalo loi holviin.
"Kuka olet?" huusi Selim. "Älä astu askeltakaan eteenpäin."
"Kunnia sulttaanille!" sanoi tulija. "Visiiri Alille on annettu armo. Eikä ainoastaan hänen henkensä ole turvattu, vaan hän saa pitää rikkautensa ja aarteensakin."
"Seis!" huusi Selim. "Tiedäthän, että minun täytyy saada merkiksi hänen sormuksensa."
"Se on totta", sanoi äitini ja vaipui polvilleen nostaen minut taivasta kohden, aivan kuin kiittäessään Jumalaa olisi tahtonut nostaa minut lähemmäksi Häntä. —
Jo toisen kerran Haydée vaikeni niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että hiki valui hänen otsaltaan ja ääni vaivoin kähisi hänen kuivasta kurkustaan.
Monte-Cristo kaatoi hiukan jäävettä lasiin ja ojensi sen hänelle sanoen hellästi ja samalla hiukan käskevästi:
— Rohkeutta, tyttäreni!