— Hyvä herra, sanoi paroni herttualle, — jokaisen Hänen Majesteettinsa alamaisen täytyy iloita kuullessaan viimeiset Elban saarelta tulleet uutiset. Bonapartella…
Herra Dandré katsahti kuninkaaseen, joka oli vaipunut tekemään muistutuksiaan katsahtamattakaan heihin.
— Bonapartella, jatkoi paroni, — on kuolettavan ikävä. Hän viettää kokonaisia päiviä katselemalla, miten kaivostyömiehet uurastavat Porto-Longonessa.
— Hän syyhyttelee itseään saadakseen aikansa kulumaan, sanoi kuningas.
— Syyhyttelee? sanoi herttua. — Mitä Teidän Majesteettinne sillä tarkoittaa?
— Niin juuri, rakas herttua. Oletteko unohtanut, että tuota suurta miestä, tuota sankaria, tuota puolijumalaa vaivaa paha ihotauti, prurigo?
— Kaiken lisäksi, herra herttua, jatkoi poliisiministeri, — olemme melkein varmat siitä, että kruununanastaja vähän ajan kuluttua on hullu.
— Hulluko?
— Raivohullu. Hänen päänsä pehmenee, vuoroin hän itkee kuumia kyyneliä, vuoroin nauraa katketakseen. Toisinaan hän viettää tuntikausia meren rannalla heitellen "voileipiä", ja jos kivi tekee viisi tai kuusi hyppäystä, niin hän näyttää yhtä tyytyväiseltä kuin olisi saanut uuden Marengon tai Austerlitzin voiton.
— Tai se on silkkaa viisautta, herra paroni, silkkaa viisautta, sanoi Ludvig XVIII. — Kiviä mereen heittelemällä kehittyivät antiikin ajan suuret sotapäälliköt. Lukekaahan mitä Plutarkhos kertoo Scipio Africanuksesta.