— Herra paroni, minulla on kunnia pyytää tytärtänne neiti Eugénie Danglars'ia poikani vicomte Albert de Morcerfin vaimoksi.
Mutta sen sijaan että Danglars olisi Morcerfin toivomuksen mukaan ottanut nämä sanat tyytyväisenä vastaan, hän rypistikin kulmiaan eikä pyytänyt seisomaan jäänyttä kreiviä istumaan.
— Herra kreivi, sanoi hän, — ennen kuin voin vastata, täytyy minun tuumia asiaa.
— Tuumia! huudahti Morcerf entistä enemmän kummastuen. — Eikö teillä ole ollut aikaa tuumia sitä niinä kahdeksana vuonna, jotka ovat kuluneet siitä, kun ensi kerran puhuimme lastemme avioliitosta?
— Herra kreivi, sanoi Danglars, — joka päivä tapahtuu sellaista, mikä pakottaa meitä uudelleen punnitsemaan aikaisemmin tekemiämme päätöksiä.
— Kuinka niin? kysyi Morcerf. — En ymmärrä teitä.
— Tarkoitan sitä, että viimeisinä kahtena viikkona on tapahtunut asioita, jotka…
— Anteeksi, sanoi Morcerf, — mitä ilveilyä tämä on?
— Kuinka niin ilveilyä?
— Minusta teidän pitäisi puhua suoraan.