Joku saattoi silloin laskea, että neiti Villefort, joka oli saanut periä markiisi ja markiisitar Saint-Méranin ja oli päässyt isoisänsä suosioon, saisi jonakin päivänä kolmensadantuhannen frangin vuotuiset tulot.
Samaan aikaan, jolloin kihlaus purettiin Villefort'in talossa, meni kreivi Morcerf Danglars'in luo. Osoittaakseen Danglars'ille, että asia oli tärkeä, Morcerf otti ylleen kenraalin univormunsa ja kaikki kunniamerkkinsä ja käski valjastaa parhaimmat hevosensa. Näin juhlallisesti hän saapui Chaussée-d'Antinin varrelle ja käski ilmoittaa tulostaan herra Danglars'ille, joka parhaillaan teki kuukauden tilinpäätöstä. Jos näinä aikoina tahtoi tavata pankkiirin hyvällä tuulella, ei tilinpäätöksen hetki ollut otollinen.
Sen vuoksi Danglars kävikin juhlalliseksi nähdessään entisen ystävänsä ja istui mahtavana tuoliinsa.
Morcerf, joka tavallisesti oli jäykkä, oli tällä kertaa hymyilevä ja ystävällinen. Kun hän oli varma siitä, että hänen asiaansa suhtauduttiin ystävällisesti, ei hän pitänyt pitkiä esipuheita, vaan aloitti muitta mutkitta:
— Paroni, tässä olen. Jo kauan olemme kierrelleet aikaisemmin tekemiämme lupauksia…
Morcerf odotti pankkiirin kasvojen heti kirkastuvan, mutta hämmästyi nähdessään niiden käyvän entistä vieraammiksi ja kylmemmiksi.
Niinpä Morcerfin lause jäi kesken.
— Mitä lupauksia, herra kreivi? tiedusteli pankkiiri, aivan kuin olisi turhaan etsinyt muististaan selitystä kenraalin sanoihin.
— Rakastatte muodollisuuksia, sanoi kreivi, — ja annatte minun huomata, että tällainen kysymys on tehtävä säädetyssä järjestyksessä. Hyvä on. Koska minulla on ainoastaan yksi poika, ja koska vasta ensimmäisen kerran aion hänet naittaa, niin olen näissä asioissa vielä vasta-alkaja. Noudatan siis tahtoanne.
Ja Morcerf nousi väkinäisesti hymyillen, kumarsi syvään Danglars'ille ja sanoi: