— Odotan kärsimättömänä, vastasi nuori mies. — Puhukaa, neiti, puhukaa.
Valentine loi katseensa maahan. Tämä enne riemastutti Morrelia. Valentine oli heikko vain ollessaan onnellinen.
— Isäni tahtoo lähteä tästä talosta, sanoi Valentine. — Barrois etsii parhaillaan hänelle sopivaa huoneistoa.
— Minne te jäätte, neiti? kysyi Morrel, — te, joka olette herra Noirtier'lle niin perin rakas ja välttämätön?
— Minä en jätä isoisääni, sanoi nuori tyttö, — siitä me molemmat olemme sopineet. Minun huoneistoni tulee olemaan hänen huoneistonsa vieressä. Herra Villefort joko suostuu siihen, että muutan asumaan isä Noirtier'n luo, tai kieltää sen; jos hän suostuu, lähden heti, jos hän kieltää, odotan, kunnes tulen täysi-ikäiseksi, mikä tapahtuu kuuden kuukauden kuluttua. Silloin olen vapaa, silloin minulla on omaisuuteni hallussani, ja…
— Ja…? kysyi Morrel.
— Ja isoisäni luvalla pidän teille antamani lupauksen.
Valentine lausui nämä sanat niin hiljaa, että Morrel ei olisi niitä kuullut, ellei hän niin innokkaasti olisi tarkannut tytön puhetta.
— Olenhan ilmaissut tahtonne oikein, isoisä? kysyi Valentine kääntyen vanhuksen puoleen.
— Olet, vastasi vanhus.