— Kun kerran olen isoisäni luona, voi herra Morrel tulla tapaamaan minua hyvän ja arvokkaan suosijamme läsnä ollessa, lisäsi Valentine. — Jos ne sydämemme siteet, joita joko tietämättämme tai sattumalta olimme alkaneet punoa, näyttävät kestäviltä ja takaavat meille onnen — sanotaan, että esteiden kiihottamat mielet kylmenevät rauhan tultua — niin herra Morrel voi pyytää minua omakseen, minä odotan.
— Oh! huudahti Morrel, joka olisi halunnut polvistua vanhuksen eteen kuin Jumalan, ja nuoren tytön eteen kuin enkelin. — Mitä hyvää elämässäni olenkaan tehnyt, koska olen ansainnut näin suuren onnen.
— Toistaiseksi, jatkoi nuori tyttö vakavalla ja kirkkaalla äänellään, — otamme säädyllisyyden säännöt varteen, kunnioitamme vanhempieni mielipidettä, vaikka he koettavatkin erottaa meidät toisistamme. Toistan vielä kerran sanan, johon sisältyy kaikki: odotamme.
— Ja ne uhraukset, joihin tämä sana velvoittaa, sanoi Morrel, — lupaan täyttää nöyrästi ja ilomielin.
— Siis, jatkoi nuori tyttö luoden Maximilieniin lumoavan katseen, — pois kaikki ajattelemattomat teot, älkää panko vaaraan sen naisen mainetta, joka tästä päivästä alkaen pitää itseään määrättynä kantamaan teidän nimeänne kunnialla.
Morrel hillitsi kädellään sydämensä sykintää.
Noirtier katsoi hellästi heihin kumpaankin. Barrois, jolta ei mitään tahdottu salata, pysytteli huoneen perällä ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan.
— Hyvä Jumala, sanoi Valentine, — kuinka Barrois-parka hikoilee.
— Se johtuu siitä, että olen saanut juosta, lausui Barrois. — Mutta minun täytyy tunnustaa, että herra Morrel juoksi vielä kovempaa.
Noirtier viittasi katseellaan tarjottimeen, jolla oli karahvi mehuvettä ja lasi. Noirtier oli puoli tuntia sitten juonut siitä mehuvettä.