— Tohtori, jokainen naisesta syntynyt on luotu kärsimään ja kuolemaan. Tohtori, minä kärsin ja odotan kuolemaa.
— Olkaa varuillanne, sanoi Avrigny, — kuolemanne voi olla hidas. Näette sen saapuvan vasta sitten, kun olette nähnyt sen iskevän isäänne, vaimoonne ja poikaanne.
Villefort oli tukehtumaisillaan, hän tarttui tohtorin käsivarteen.
— Kuulkaa minua, huudahti hän, — säälikää minua, tukekaa minua… Ei, tyttäreni ei ole syyllinen… Vaikka veisitte meidät tuomioistuimen eteen, niin huutaisin sielläkin: Ei, tyttäreni ei ole syyllinen … meidän talossamme ei ole tapahtunut rikosta…! Kuuletteko, en tahdo, että talossani on tapahtunut rikos, sillä ymmärrättehän, että kun rikos jonnekin tulee, se ei saavu yksinään. Mitä te siitä välitätte, kuolenko toisen surmaamana…? Oletteko ystäväni? Oletteko ihminen, onko teillä sydäntä…? Ei, te olette lääkäri…! Minä sanon teille: Minä en laahaa tytärtäni mestauslavalle…! Tämä ajatus kalvaa mieltäni, pakottaa minut raatelemaan rintaani omin sormin! Jos olisittekin erehtynyt, tohtori…! Jos se olisi joku toinen kuin tyttäreni! Jos jonakin päivänä tulisin kalmankalpeana teille sanomaan: Murhamies, olet surmannut tyttäreni…! Jos sellaista tapahtuisi, niin surmaisin itseni, vaikka olenkin kristitty!
— Hyvä on, sanoi tohtori oltuaan hetkisen vaiti, — minä odotan.
Villefort katsoi häneen aivan kuin vielä epäillen hänen sanojaan.
— Mutta, jatkoi Avrigny hitaasti ja juhlallisesti, — jos talossanne joku sairastuu, jos tauti iskee vaikkapa teihin, niin älkää lähettäkö noutamaan minua, minä en tule. Olen valmis säilyttämään teidän kanssanne tämän kamalan salaisuuden, mutta en anna häpeän ja kalvavan tuskan rehottaa ja kantaa hedelmiä omassatunnossani, niin kuin rikos ja onnettomuus saavat rehottaa ja kantaa hedelmiä teidän talossanne.
— Jätätte siis minut oman onneni nojaan?
— Jätän, sillä en voi seurata teitä kauemmaksi, ellen tahdo lopulta joutua mestauslavalle. Jokin toinen seikka ilmaisee ja lopettaa tämän kamalan murhenäytelmän. Hyvästi.
— Tohtori, jääkää!