Andrea vapisi. Hän vapisi aina kuullessaan, että Caderousse oli saanut uuden ajatuksen.
— Tuntuu niin surkealta odottaa aina kuukauden viimeistä päivää.
— Mitä siitä, tuumi Andrea tyynesti koettaen arvata, mihin hänen toverinsa tahtoi tulla, — koko elämähän on odottamista. Enhän minäkään muuta tee. Minä olen kärsivällinen.
— Niin, sillä kahdensadan frangin asemesta sinä odotat viittä- tai kuuttatuhatta, ehkä kymmentä-, ehkä kahtatoista-, sillä sinähän olet aina ollut ahne. Entisaikaan oli sinulla kaikenlaisia rahalaatikkoja ja säästökassoja, joita koetit salata ystävältäsi Caderousselta. Mutta samalla Caderoussella oli kaikeksi onneksi hyvä vainu.
— Nyt taas eksyt pois aiheesta, sanoi Andrea, — rupeat lörpöttelemään menneisyydestä. Mitä hyötyä tuollaisesta lavertelusta on?
— Sinähän olet vasta yhdenkolmatta ja voit unohtaa menneisyyden. Minä olen viidenkymmenen ja minun on pakko muistella menneisyyttä. Mutta palatkaamme taas raha-asioihin.
— Niin.
— Jos olisin sinun sijassasi, tekisin totta…
— Millä tavoin tekisit totta?
— Pyytäisin puolen vuoden saatavat heti kerrallaan, muka ostaakseni maatilan ja päästäkseni sitä tietä eduskuntaan. Ja sitten lähtisin noine rahoineni karkuun.